Dans skelett

Idag ska jag skriva om en sak som är jätte viktigt för mig. Flera av mina läsare vet att jag var en dansare i Jyväskylä dansacademi för många år. Jag hade roligt med alla mina danssystrar, men dessa år var inte lätt för mig.

Jag var tretton år gammal när jag blev anorexi. Mina danslärare var strikt och alla i mina dansgruppen måste skriva upp vad det åt varje dag. Jag hade aldrig varit lätt eller smal, men jag ville vara. Jag började släppa måltider. Jag sprang tio kilometer varje dag och om jag kunde inte gå ut, jag skadade mig själv. Mina föräldrar märkte min sjukdom inte och därför jag var glad. Jag var en dans skelett. Dag efter dag mina vikt sjönk tills jag var i sjukhus i sängen.

Viktminskning var lätt, men var inte lätt att bli bättre. Det tog två år totalt.

Dans och anorexi går ofta hand i hand. Det är något jag skulle vilja ändra. Vikt gör inte en bättre dansare, men det kan göra dig sämre.

Kramar, Sanni

Rakkaudesta ne pojatkin potkii

Moni varmasti muistaa sanonnan "rakkaudesta se hevonenkin potkii". Usein sitä on käytetty nuorille tytöille tai tyttölapsille, jotka ovat tulleet kotiin itkuisina, kun naapurin Pikku-Pauli on heittänyt heitä lumipallolla - ja osunut. Jotain tosi väärää ja typerää tuossa sanonnassa kuitenkin on.


Sanonnalla lohdutetaan siis tyttöä, jota on vedetty letistä tai muuten härnätty pojan toimesta. Sillä halutaan viestittää, että se naapurin poika härnää, koska se on ihastunut. Jossain määrin pienet pojat härnäävätkin tyttöjä silkasta ihastuksesta, mutta kenenkään ei pitäisi sietää härnäämistä tai kiusaamista, oli syynä mikä tahansa. Pienen tytön pahan mielen tuntemukset on aina ihan oikeita tuntemuksia ja kiusaaminen on aina kiusaamista, vaikka sitä ei pahalla tarkoittaisikaan.










Kenenkään pienen tytön kyyneliä tai pahaa mieltä ei tulisi sivuuttaa tuolla ikivanhalla letkautuksella ja olan kohautuksella. Sen sijaan, että todetaan hevosenkin potkivan rakkaudesta, tulisi asiaan puuttua sen aikuisen, jolle härnäämisestä tai kiusaamisesta kerrotaan. Lisäksi olisi ihanaa, jos jokainen pienen pojan vanhempi opettaisi lapselleen, miten ihastumista voisi näyttää oikein. Ilman, että ainutkaan tytöntyllerö joutuu lähtemään itkuisin silmin koulusta kotiin.


Much love, Sanni

Kotiini hyökättiin

Viime perjantaina mun kotiin hyökättiin. Todella rakkaaseen paikkaan, jossa asuu mulle rakkaita ihmisiä. Mun sisimmän täytti sanoinkuvailematon tunne, jonka muistan varmasti vielä kauan.

Olin todella järkyttynyt, kun kuulin mitä Turussa tapahtui. Sain tiedon melko nopeasti ja en meinannut millään uskoa, että kuulemani oli totta.
Heti heräsi kysymys, että onko kaverit, tutut ja sisko kunnossa. Onneksi olivat kuitenkin, vaikka pari kaveria keskustassa oli sillä hetkellä ollutkin. Seurasin tapahtumia sitä mukaa, kuin uutta tietoa tulvi.

Kun ajattelen perjantain tapahtumia, tuntuvat ne epätodellisilta. Miten mulle niin rakkaassa ja turvallisessa Turussa tapahtuu jotain tällaista? Oli vain ajan kysymys, milloin jotain tapahtuu Suomessa, mutta koskaan en ollut tullut ajatelleeksi, että se tapahtuisi nyt ja vielä kotikaupungissani. En moneen päivään edes avannut Facebookia, kun tiesin sen etusivun täyttyvän lehtien otsikoista. Lisäksi inhotti kaikki kuva- ja videomateriaali, mitä jotkut siviilit olivat kuvanneet Turun kauppatorilta. Kenelle tulee mieleen kuvata uhreja? Ei kunnioituksen häivää, pitää vaan saada postata someen. Tässä on joillain paikalla olelleilla kyllä miettimisen paikka.


Kaikkein eniten nyt pahimmasta järkytyksestä selvinneenä tuntuu pahimmalta ja oikeastaan oksettavalta, on se, miten ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan näiden tapahtumien jälkeen. Ihmiset raivoaa somessa siitä, kuinka lehdet muka valehtelevat ja kuinka kaikki muslimit pitäisi tappaa. Kuulostaa aika...no, sairaalta. Kun jotain kauheaa tapahtuu, pitäisi vihan ja mielenosoitusten sijaan rakentaa yhteenkuuluvuutta, kaikki kuitenkin ollaan samassa veneessä turvattomuuden ja järkytyksen kanssa. Torilla osoitetaan mieltä puolesta ja vastaan, kun pitäisi vain rauhoittua, mennä eteenpäin ja antaa etenkin uhreille ja heidän omaisilleen rauha.

Mieleen herää kysymys, että tuleeko pelko ja iskut koskaan loppumaan? Maailma ja sen ihmiset tuntuvat olevan jatkuvassa sodassa keskenään, eikä koskaan näy loppua. Kun yksi taho taltutetaan, tulee uusia ja sen myötä uusia iskuja tai sotia. Miksi ei sisäistetä sitä, että vaikka mielipiteet sotivat keskenään, ei ihmisten tarvitse? 

Uskon, että Turku on nyt turvallinen paikka palata opiskelemaan ja elämään, mutta varmasti torilla ensi kerralla kävellessäni annan tapahtuneelle ajatuksen tai kaksi. Turku on koti, eikä kodissa pitäisi tapahtua tällaista. Mutta kodissa ei tarvitse myöskään pelätä, joten on aika jatkaa eteenpäin.


Love and peace, Sanni

Ensimmäinen

Heinäkuun puolessa välissä tuli käytyä tatskaajalla. Otin mun ensimmäisen tatuoinnin vasempaan ranteeseen ja en voisi olla tyytyväisempi lopputulokseen. Muutamia kyselyitä ajatuksista tatuoinnin takana on tullut ja ihmettele en, sillä onhan tuo leima aika näkyvällä paikalla ja teksti vähän epätavallinen. Nyt kuitenkin kerron vähän taustoja.




Eli nyt mun ranteessa komeilee teksti "human behave yourself". Lausahdus tulee Ellie Gouldingin Human-kappaleesta, jonka sanat nyt ylipäätään lyö syvälle. Mun päällimäinen ajatus on kuitenkin, että me ollaan vain ihmisiä ja meidän tulisi kulkea tavallaan nöyränä meitä suuremmille asioille. Toisaalta teksti on myös ohjenuorana mulle itselle, jotta muistaisin olla ihmisenä muille ihmisille ja muistaisin hengittää, en voi vaikuttaa kaikkeen. Pitää vain elää päivä kerrallaan ja ottaa jokainen päivä sellaisena kuin se tulee.




Tatuoinnin merkitystä mulle lisää se, että sen on kirjoittanut mun äiti omalla käsialallaan. Pari vuotta sitten mun äiti otti sormeensa tatuoinnin, sormuksen, joka oli puolestaan mun kädenjälkeä. Nyt siis molemmilla on vasemmassa kätösessään tatuointi toisen raapustamana.
Mun mielestä tatuoinnilla ei tarvitse olla merkitystä, vaan se voi olla ihan vaan kuva josta pitää. Tällä kuitenkin on ja iso sellainen. Joku päivä, ehkä jo pian, haluaisin toiseen ranteeseeni tekstin "human I wonder why", joka on samasta kappaleesta, mutta eri säkeistöstä. Saa nähdä milloin se ilmestyy iholle.


Kiitos Jyväskylän Body CTRLin Viiville!


Jos mä menetän mun tatsin


Vietin tuossa pääsiäisen jälkeisen viikon poissa opiskelukuvioista kotona vanhempien luona. Otin toisin sanottuna vähän omaa lomaa. Se tuntui juuri sopivalta ratkaisulta silloin, mutta entä jos mä menetän mun tatsin?

Kun palasin takaisin Turkuun, tiesin kohtaavani ison määrän tekemistä koulun ja muun elämän osalta. Kuinka paljon viikossa voikaan unohtua tai jäädä tekemättä? Pöydällä iso määrä postia, laskuja ja koulutehtävät odottamassa palautusta netissä. Alkoi ahdistaa se hoitamattomien asioiden määrä, mutta se helpotti jo tänään, onneksi. Hoidin kaiken pois alta, lukuunottamatta hammaslääkärin aikaa, koska kun ajanvarauksesta soiteltiin takaisin olin nukahtanut sohvalle puhelin masun päällä! Kotona olemisen jälkeen otan arkeen palaamisen aika vähän turhan raskaasti. Menetän hetkeksi mun tatsin. Mun sisäinen lapsi kiroaa silloin "Helkkari kun pitää leikkiä aikuista".

No miksi sitten otan välillä omaa lomaa? Ilokseni voin todeta, että mulla on säilynyt vanhat kaverit Petäjävedellä. Lisäksi oon niin mammantyttö ja lande, että on pakko päästä välillä äidin pöperöille ja ihastelemaan maalaismaisemaa. Mitään parempaa ei ole, kuin pitkät lenkit, äidin tekemä ruoka, pihatyöt ja kahvihetket, joita tulee vietettyä usein. Ainiin ja se rauha, kiireettömyys.

All I needed was a reminder


Opiskelun takia oon viimeaikoina stressannut ihan pieniäkin asioita. Tasapainottelu vapaa-ajan projektien ja koulujuttujen välillä on aiheuttanut sen, että oon joutunut skippaamaan pari luentoa, lykkäämään tehtävien palautusta ja jättämään välillä kaverit sekä perheen vähemmälle huomiolle. Niin paljon asioita, jotka on laittaneet mun pään pyörälle ja saanut mut välillä jopa inhoamaan hetkellisesti sitä mitä teen.

Eilen kuitenkin sain muistutuksen siitä, miksi niin rakastan sitä, mitä teen.  Mä pääsen tapaamaan kiinnostavia ihmisiä, kuulemaan tarinoita, näkemään paikkoja ja olemaan mukana ihan huipuissa jutuissa. Journalismin opiskelu ja toimittajan jutut on välillä stressaavia, mutta hei, mä tuun näkemään ja kokemaan tällä alalla vielä vaikka mitä!

Nimittäin eilen jouduttiin kahden muun kanssaopiskelijan kanssa vaihtamaan uutisvideon aihetta lennosta ja lähdettiin tekemään juttua niin, että vasta hetkeä ennen haastattelua tiedettiin, mitä tulisimme kysymään haastateltavalta. Sain ensimmäisen englanninkielisen videohaastatteluni eräältä Tall Ship Racesin brittiläiseltä edustajalta.

Sen jälkeen lähdimme jokirantaan kuvaamaan kuvituskuvaa ja huomasimme erään purjelaivan kannella olevan paljon miehistöä huoltohommissa. Kysyimme heiltä, saisimmeko kuvata heidän työskentelyään ja saimme luvan, jonka jälkeen saimme kutsun tulla katsomaan, miltä laivassa näyttää. No mehän hypättiin kyytiin ja saimme henkilökohtaisen esittelyn sekä kuulimme hurjia meritarinoita kuunari Amazonen purjehduksilta! Kuulimme muunmuassa tarinoita nukkuvista valaista, pianonsoittajasta jäälautan päällä ja korkeista myrskyaalloista. Todella mielenkiintoista ja jotain ainutlaatuista! Kiitettyämme esittelystä saimme vielä kutsun tulla uudestaankin käymään laivan ollessa maissa vielä seuraavat kaksi viikkoa.

Ei sitä aamulla tietänyt, mihin sitä pääsee. Loppupäivästä päädyimme vielä toiselle juttukeikalle ja tapasimme ohimennen Madventuresista tutun Rikun. Luulin eilen aamulla ihan tosissani meneväni kuvaamaan uutisvideota korkeakoulujen yhteishakuun liittyen, mutta toisin kävi. Mä muistin pitäväni tästä alasta ihan älyttömästi, oli vain korkea aika tulla muistutetuksi.

Much love, Sanni

Kipeänä ja yksinasujan ongelmia


Tällä viikolla ja oikeastaan tälläkin hetkellä olen kipeänä, tarkemmin vatsataudissa. Jouduin maanantaina lykkäämään kaikkia menojani tältä viikolta, joka otti mua, ajanhallinnan kontrollifriikkiä päähän ihan älyttömästi. Täytyy kyllä kiittää yhteistyötahojani, että ovat niin ymmärtäväisiä, sillä mun menojen lykkääminen vaikuttaa myös heihin. Mutta mitä ihmeellistä siinä nyt on, että on kipeänä?

 No, oon ensimmäistä kertaa kunnolla kipeänä yksin asuessani.Ihan hirveätä. En koskaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi yksin asumista tältä kantilta. Tykkäsin yksin asumisen ajatuksesta ja tuomasta vapaudesta, mutta nyt hämmentää. Eikö äiti ilmestykkään mun oven taakse hoitamaan mua heti kun sairastun? Harmikseni huomasin, että ei tule. Aikaisemmin, kun asuin vielä kotona porukoillani, ei tarvinnut itse käydä kipeänä kaupassa, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, siivota ja tiskata. Nyt täytyy hoitaa kaikki tuo itse, vaikka olo olisi kuinka kammottava. Kaiken kukkuraksi pitää miettiä, mihin väliin siirrän tapaamiset, työhaastattelut, koulujutut ja matkustelut.


Lisäksi kaikin puolin epäreilua on se, että Turussa alkaa jo näyttämään keväältä. Tiet on sulat ja aurinko paistaa + uudet juoksukengät + kipeänä = Kurjuus ja vääryys. Haluaisin jo niin kovasti kirmaamaan Turun parhaille lenkkireiteille. Ehkä jo viikonloppuna!Nyt ollaan tämän taudin kanssa onneksi jo voiton puolella ja mitään ei tarvinnut lykätä ensi viikon alkua pidemmälle. Aika vauhdikas alkuviikko siis tulossa, mutta keskiviikkoiltana matkustan Keski-Suomeen juhlimaan siskon synttäreitä - ehkä sitten saa vähän rauhoittua. Kiitos isosiskolle kun toi mulle poloiselle pannaria ja maitohappobakteereita. I will survive!


Ps. Tiskit on edelleen tiskipöydällä. En mä ihan kaikkea ole tehnyt.




Kun vanha teksti sai merkityksensä


”Tunnen viileän ilmavirran kulkevan jalkaani pitkin ja vastapainona lämpimän ilman otsallani. Hivutan jalkani varovasti takaisin peiton alle yrittäen olla herättämättä sinua. Olit taas ominut peiton yön aikana.En vielä avaa silmiäni, vaan yritän jatkaa torkkumista painautuen lähemmäs sinun lämpöäsi. Olen tässä vieressäsi aamun hiljaisuudessa, tässä on hyvä olla.Hetken kuluttua avaan silmäni. Auringon ensisäteet hipovat kasvojasi, silitellen sinun ohimoitasi. Hiuksesi ovat pörröiset, aivan sekaisin tyynyn jäljiltä. Nukkumatti on yöllä jättänyt unihiekkaa silmäkulmaasi.Yritän varovasti korjata asentoani, sillä vasen käteni on puuduksissa tyynyn alla. Varovaisuudestani huolimatta kuitenkin huomaat sen ja siristelet silmiäsi. Luot nopean katseen minuun ennenkuin pyyhkäiset unihiekan rippeet silmästäsi. Sen jälkeen katsot minua suoraan silmiin ja siinä hetkessä ymmärrän, että sinä olet juuri se pörröpää, jonka vierestä haluan herätä jokainen aamu elämäni loppuun saakka. Hymyilet minulle. Olet kaunis, kaunein asia maan päällä.”

Tämän lyhyen, mutta tekstin pätkän kirjoitin pitkästi yli vuosi sitten, ensimmäiseen blogiini. Kirjoitin silloin vielä luovia tekstejä ja runoja, en niinkään asiatekstejä tai lisännyt postauksiini kuvia. Silloin tuolla tekstillä ei ollut vielä mitään tunnemerkitystä ja tuo kuvailemani tilanne oli vain haave kaukana tulevaisuudessa. Nyt kun paljon on muuttunut ja seurustelen poikaystäväni Aapon kanssa, on tekstin tynkä saanut merkityksensä.
Meni kauan ennekuin seurustelun alkamisen jälkeen saimme mahdollisuuden yökyläilyyn, mutta nyt se on oikeastaan se yksi ja melkeinpä ainoa tapa olla yhdessä. Nimittäin kuukausi sitten muutin opiskelemaan Turkuun, jättäen kaiken Keski-Suomeen. Vierailut puolin ja toisin siis ovat pakosti viikonlopun mittaisia, ja siispä yläpuolella kuvailtu tilanne on tullut entistä tutummaksi. Olen myös varma siitä, että moni voi samaistua tuohon aamun utuiseen hetkeen, asuipa pari yhdessä tai erikseen.
Yksi päälimmäisistä ajatuksista ja huolenaiheista muuton tiimellyksessä oli, että miten käy parisuhteen. Perhehän säilyy aina ja sen luo voi palata, mutta rikkooko välimatka parisuhteen niin ettei toisen luo voi enää palata viikon tai kahden erossa olon jälkeen? No, voin kertoa, että mitä meidän suhteeseen tulee, se voi todella hyvin. Pelot olivat siis turhia. Pitkät visiitit ovat lähentäneet meitä, vaikka eri paikkakunnilla oltaessa välimatka välillä laittaa hermot kireälle ja riitoja syntyy eroahdistuksen myötä.
Vaikka todellisuudessa ei ole tietoa siitä, kauanko tulemme olemaan yhdessä, tuntuu silti jollain kierolla tavalla oikealta sanoa häntä juuri siksi pörröpääksi, jonka vierestä haluan herätä jokainen aamu elämäni loppuun saakka. Ei nyt kuitenkaan mennä asioiden edelle ja eletään päivä kerrallaan. Ei me voida tietää, mitä elämä tiellemme heittää, mutta nyt tämä tuntuu oikealta.



Naistenpäivä on yhä tarpeellinen

”En ymmärrä naistenpäivää…”
”Turha päivä.”
”Millon juhlitaan sitten miestenpäivää?”
Naistenpäivää vietetään kansainvälisesti joka vuosi 8.3 ja se on useassa maassa virallinen pyhäpäivä. Silloin toivotetaan hymyssä suin hyvää naistenpäivää ja miehet saattavat muistaa naispuolisia ystäviään ja parempia puoliskojaan vaikkapa pienillä lahjoilla tai kukilla. Kaikki se on kuitenkin vain pieni pintaraapaisu siitä, mitä naistenpäivä oikeasti pitää sisällään. Naistenpäivä voi näin pinnallisesti vaikuttaa turhalta ja joltain feministien kierolta juonelta, mutta jos kerran vuoteen pysähdytään naistenoikeuksien ja traagisten naiskohtaloiden äärelle nykymaailmassa niin se sallittakoon.
Suomessa naisilla on hyvät olot ja tasavertaiset oikeudet. Kuitenkaan niin ei ole kaikissa maailman kolkissa. Maailmanlaajuisesti yli 700 miljoonaa naista, jotka elävät tälläkin hetkellä jossain päin maailmaa, joutui menemään naimisiin alle 18 vuoden ikäisenä, joista vielä 250 miljoonaa alle 15 vuoden ikäisenä. Syynä lapsiavioliittoihin on usein vanhempien tai yhteisön halu naittaa lapsi hyvälle miehelle ja näin muka turvata hänen tulevaisuutensa naisena tai sitten syynä on jokin muu yhteisöstä kumpuava paine.
Nyt ei sovi unohtaa myöskään aborttia, tuota mielipiteet kahtia jakavaa toimenpidettä tai vankilatuomiota, jonka nainen on vielä 2000-luvulla voinut saada siitä, että raskauden aikana tai synnytyksessä ilmenee jotain poikkeavaa. Naisen tulisi saada päättää, kuten myös kaikkien sukupuolesta riippumatta, mitä haluaa kehollaan ja itsellään tehdä. Abortin siis tulisi olla vaihtoehto, jos lasta ei haluta. Syy jokaisella aborttia pohtivalla on oma ja sitä voi itse punnita, onko se hyvä vai ei. Mutta luulisin, että 14-vuotiaana 40-vuotiaalle naitettu tyttö ei haluaisi lasta. Ei myöskään se nuori nainen, joka on raiskattu. Tuskin myöskään se nainen, jolla hädin tuskin on varaa edes jo olemassa olevan perheensä elättämiseen. Surullista on, että 39% maailman väestöstä asuu maissa, joissa abortti on kielletty.
Raiskauksiakin tapahtuu joka päivä – paljon. Ei pelkästään raiskauksia, joissa raiskaaja olisi tuntematon, mutta myös raiskauksia, joissa raiskaaja on aviomies. Sellaista raiskausta ei pidetä isossa osassa maista edes raiskausta muistuttavana asiana, sillä ajatellaan, että naisen tulee toteuttaa miehen, eli perheen pään tahto. Siinä eskaloituu se, että kaikilla naisilla ei ole sananvaltaa edes avioliitossa tai perheessä, jossa jokaista tulisi kunnioittaa ja rakastaa. Toinen vaiettu, mutta myös Suomessa esiintyvä harmittavan yleinen perherauhan rikkoja on naisiin kohdistuva väkivalta ja perheväkivalta. Suomessa 33 % naisista on kokenut fyysistä väkivaltaa muun kuin kumppaninsa toimesta ja 30% nykyisen tai entisen kumppaninsa toimesta.
Ahdistelu ja kadulla naisille huuteleminen on myös todella epäkunnioittavaa käytöstä naista kohtaan. Ahdisteluksi ei lasketa vain fyysistä kosketusta tai seuraamista. Se voi olla myös yleistä yksipuolista häirintää tai syrjintää sukupuolen vuoksi. Tärkein määrittävä tekijä siinä on, että häirinnän kohde tuntee sen vastenmieliseksi. Suomalaisista naisista 42% on kokenut epämielyttävää koskettelua, halailua tai ehdottelua.
Tästä kaikesta voidaan päätellä, että naisten asema ja oikeudet tarvitsevat vielä hiomista monin paikoin. Siispä niille naistenpäivän ihmettelijöille tiedoksi, että naistenpäivä on yhä tarpeellinen. Ehkä vielä jonain päivänä kaikki naiset saisivat arvoistaan kohtelua ja naistenpäivää ei enää tarvittaisi, vaan joka päivä olisi naistenpäivä. Kaikesta huolimatta haluan toivottaa kaikille ihanille naisille hyvää naistenpäivää!

[Uudelleen nostettu]

Blogin pitämisestä

Tykkään kirjoittaa. Pidän siitä, että kirjoittamalla saan tarvittavan rauhan kertoa kaikki pointit ja ajatukset, mitä en välttämättä muistaisi tuoda julki puhuessani. Mulla on mielipiteitä ja näkemyksiä, jotka haluan jakaa. Toisaalta taas runoja tai lyhyitä novelleja kirjoittaessani saan hetkeksi heittäytyä siihen omaan ajatusmaailmaan, siihen samaan, johon heittäydyn tanssiessa. Haluan kirjoittamisesta vielä joskus ammatin itselleni.

Mutta joskus törmään ongelmaan. Joskus nimittäin on niin paljon asioita, joista haluasi kirjoittaa. Se aiheuttaa sen, että erityisesti mielipidetekstiä kirjoittaessa täytyy todella miettiä, että mitä olikaan sanomassa. Asiateksti on aina helppo aloittaa, ensin keräät materiaalia ja tarkistat faktat. Mutta sitten kun sun pitääkin itse alkaa lätkimään sisältöä tekstikenttään, asiat kulkevat päässä sikin sokin. Niistä ei ota tolkkua, saati saa rakennettua loogisessa järjestyksessä etenevää tekstiä. 

"Kirjoita jostain mikä herättää sussa paljon tunteita, silloin tiedät mitä haluat sanoa ja saat tuotettua ytimekästä tekstiä", neuvottiin joskus. I disagree. Silloin kun jokin asia herättää paljon tunteita, niin juuri silloin ne ajatukset menevätkin solmuun ja sormet eivät löydä kirjaimia näppäimistöltä. Se johtuu siitä, että on liikaa sanottavaa ja en ole varma miten ilmaisisin asiani mahdollisimman asiallisesti. Silloin pienen pienet opiskelijan aivoni ylikuumentuvat liiallisesta ajatustyöstä. Tunteet ottavat ylivallan, alkaa ärsyttämään ja kiinnostus lopahtaa. "Saavat odottaa seuraavaa postausta ensi vuoteen"...

Kouluhommissa ajatukset selkiyttää usein suoriutumisen paine ja viimeisen illan panostus, joten ongelmaa ei ilmene. Niissä sun henkilökohtaista mielipidettä harvoin kysytään ja sitä vaan kirjoittaa, koska täytyy. Myös nyt ollessani harjoittelijana paikallislehdessä, tiedän milloin on deadline ja osaan siis sen innoittamana tuottaa järkipitoista tekstiä ajoissa. Blogin pitäminen taas on vapaaehtoista ja voin itse päättää milloin julkaisen ja mitä julkaisen, jos ylipäätään postaan mitään. Välillä tulee luvattua kaikenlaista tekstiä ja postausta, mutta oikeasti en saa aikaiseksi luvatussa ajassa ja kirjoittamisesta tulee pakkopullaa. Ei sen pitäisi olla sitä.

Olisi tietysti niin helppoa ja kivaa aina kirjoittaa siitä kuinka olin kavereiden kanssa kaupungilla ja esitellä sen yhteydessä ostokset, sekä laittaa kuva omasta mysli-jogurtti-mustikka sekoituksesta jossain äidin hienossa kulhossa. Mutta mitä minä siitä saan?
"Ihanan terveellisen näköinen välipala!"
"Upee paita! Mun kissan kaiman kummilla on samanlainen, mistä ostit?"
...
Joo, niinpä. Kiitos kiitos, Cubuksesta. 
Tiedän et voisin saada jotain muutakin aikaan.

Kaikesta tästä olen oppinut jotain. Ensinnäkään mun on ihan turha lupailla tekeväni postauksia tietyssa ajassa tai tietyistä aiheista. En kuitenkaan pysy lupauksessani. Jotkut bloggaajat tekevät useamman postauksen viikossa, mutta ei se multa luonnistu, sillä ihan mitä tahansa turinoita en halua alkaa kirjoittamaan. Lisäksi kuulumispostaukset ja kuvat jonkin Hilma Irmelin välipalasuosituksista vetävät puoleensa paljon lukijoita, mutta en halua tehdä tätä lukijoiden toivossa. Haluan pitää tätä blogia niistä asioista, jotka on mulle tärkeitä asioita ja mielipiteitä, sekä herättää lukijoissa ajatuksia ja tunteita. Koska todellisuudessa kenenkään uusi syyshattu ja uusi mehudieetti ei merkitse mitään. Jossain hatun alla olevat aivot merkitsee. Ne semmoiset, jotka mulla taas menivät solmuun tätä postausta tehdessä.

-Sanni

Monikulttuurisuudesta

Nyt kun mediassa on kovasti puhuttu monikulttuurisuudesta, ajattelin tuoda esiin muutamia seikkoja kuumana käyvään keskusteluun liittyen. En kirjoittanut tätä tuodakseni omaa mielipidettäni esiin, vaan ajatusten herättämiseksi ja pohdinnan kannalta.


Eli olen seurannut koneen näyttö huurussa keskusteluja, kommentointia ja uutisointia kyseisestä aiheesta ja monesti monikulttuurisuutta vastustavat harmittelevat sitä, että heidät leimataan rasisteiksi, vaikka he ovat mielestään pikemminkin maahanmuuttovastaisia. Onhan se hieman pahoiteltavaa, koska onhan mm. tadoudella perusteltu maahanmuuttovastaisuus ihan eri asia kuin rasismi. Mutta yksi seikka, mikä mulle pistää silmään on se, miten käydyissä keskusteluissa maahanmuuttovastaisuus ja monikulttuurisuuden vastustaminen perustellaan. Siksi haluaisinkin kysyä; miten sinä perustelet vastustamisesi?


Jos argumenttisi ovat luokkaa "monikulttuurisuuden haitat huomataan vasta sitten kun lähiöt palavat, vaimosi ja lapsesi on raiskattu, sekä sinut on pahoinpidelty", niin olet jo aika syvällä rasismiliemessä ja voin huoletta todeta, että olet yksinkertaisesti suppeamielinen ja tiedon puutteesta myös pelokas, etkä taida tietää mitä kulttuuri tarkoittaa. Sillä mihinkään kulttuuriin ei kuulu talojen poltto, raiskaaminen, eikä pahoinpiteleminen. Ne hälyttävät jo isommista ongelmista, kuten rikollisuudesta ja mielenterveysongelmista, eikä kulttuurien sekottumisesta. Paljon on mielenterveysongelmia ja rikollisuutta myös ns. alkuperäisissä suomalaisissa, siitä ei vain puhuta, vaan se halutaan vain lakaista maton alle: pois näkyvistä, pois mielestä. Se ei kuitenkaan muuta todellisuutta. 
Jos argumenttisi ovat luokkaa "minua huolettaa työttömyys ja vallitseva taudellinen tilanne" ja oikeasti myös ajattelet niin, etkä vain piiloudu sanojen taakse, niin tulen kättelemään. Sillä vaikka en itse ole maahanmuuttoa vastaan tai sen rajoittamisen kannalla, niin olet osannut kuitenkin perustella mielipiteesi fiksusti. Erilaisia mielipiteitä tarvitaan ja niiden esille tuominen on rikastavaa, koska silloin voidaan helpommin punnita ja katsoa asioita monelta eri kantilta yhteisessä päätöksenteossa, joka taas johtaa hyviin ja kannattaviin ratkaisuihin. 



Mutta jos olen ymmärtänyt oikein, on kyse kuitenkin jostain muusta. Monikulttuurisuudella ei tarkoiteta itse maahanmuuttoa, vaan yhteiskunnan tilaa jossa vallitsee monia eri kulttuureita toisiaan kunnioittaen. Monikulttuurisuus on jo Suomessa jossain määrin toteutunut, sillä kyllähän täällä asuu ihmisiä eri kulttuureista ja he saavat niitä harjoittaa. 



Se mistä tämä sekasortoinen keskustelu sai alkunsa, oli perussuomalaisen kansanedustajan Facebook-kirjoitus, jossa käsiteltiin suomalaiseen kulttuuriin panostamista ja sen tekemistä ns. Suomen oletuskulttuuriksi uskontoineen, kielineen, taiteineen ja lakeineen. Totuus on kuitenkin se, että et sä vaan yksinkertaisesti voi mennä suomeapuhumattoman luo ja käskeä puhumaan suomea, tai tunauttaa muslimia Raamatulla päähän ja sanoa, että ala uskoa. Tällä periaatteella on Suomen maaperällä ahdistettu nurkkaan myös saamelaisia, jotka olivat Suomen alueella jo ennen suomalaisia. Heilläkin on alunperin ollut Suomessa oma kulttuuri, tavat ja uskonto, nyt vain se, mitä niistä on jäljellä.
Oletko ikinä miettinyt sitä, että suomalaisia asuu muuallakin kuin Suomessa? Suomalaisia muutti  ulkomaille tilastokeskusken mukaan 15490 henkilöä vuoden 2014 aikana ja määrä on vain kasvussa. Oletko kuullut ulkomailla asuvilta läheisiltäsi, että heidän suomalaisuuttaan yritettäisiin kitkeä ja kulttuurin näkymistä vähentää? Ehei, en minäkään.


Nykyaikaisena nuorena nään monikulttuurisuudessa paljon hyvää. Mulla on ulkomaalaistaustaisia kavereita ja pidän sitä rikkautena. Kielten oppiminen ja kulttuuritietous on hyödyllistä yhä vain kansainvälistyvämmässä, median ja internetin kyllästämässä maailmassa. Lapset oppivat jo nuorella iällä maista ja kulttuureista, joka on hyödyksi tulevaisuuden maailmassa, sillä jatkuva kansainvälistyminen on väistämätöntä. On tärkeää tietää, miten ihmiset elävät missäkin maassa ja sitä tulee osata kunnioittaa.


Tulevaisuuden, sekä nykynuorten ja -lapsien puolesta haluaisinkin muistuttaa kansanedustajia ja muita päättäjiä siitä, kenelle te tässä Suomea luotte. Ette pelkästään itsellenne, vaan myös nuoremmalle väestölle, joka tulee elämään täällä vielä teidän jälkeennekin. Tämä maapallo on meidän kaikkien eri kansallisuuksista ja kulttuureista olevien ihmisten yhteinen asuinpaikka, halusit tai et.

Dans skelett

Idag ska jag skriva om en sak som är jätte viktigt för mig. Flera av mina läsare vet att jag var en dansare i Jyväskylä dansacademi för mång...